Miten tähän pisteeseen on tultu? Muutimme juuri uuteen asuntoon vaimoni kanssa, joka haluaa minusta avioeron. Eropapereita emme ole vielä laittaneet käsiteltäviksi. Aikeenamme on tehdä avioehto ennen eropapereita, jotta säästyisimme turhanpäiväisiltä toisten osapuolien, kuten virastojen paperinpyörittämiseltä. Meillä on kymmenvuotias tyttö, jonka huoltajuusasiat pitää hoitaa eron astuessa voimaan. Olemme pohtineet, että yhteishuoltajuus on hyvä ratkaisu. Kumpikaan meistä ei tällä hetkellä ole vaatimassa elatusapua toiselta ja pohdimme myös että minä mahdollisesti voisin saada lähihuoltajuuden, joka useimmissa tapauksessa myrskyisän avieron seurauksena päätyy lähes aina perheen äidille. Avioerossa on 6 kuukauden miettimisaika. Olen haluton laittamaan papereita liikkeelle, koska uskon, että jotain on vielä pelastettavissa. Minua pelottaa mitä tulevat kuukaudet tuovat mukanaan, sillä mikä tahansa voi vielä muuttua. Toisaalta tiedän, että tämä ero tulee tapahtumaan. Viimeistään ensi vuoden elokuussa monien asioiden laita tulee näkymään kokonaisvaltaisesti, sillä vuokrasopimuksemme tulee loppumaan silloin, luultavasti eropäätöskin on silloin selvä.
Hiukan historiastamme
Tapasimme lukiossa. Olimme 15- ja 16-vuotiaita. Menimme vielä saman vuoden lopussa kihloihin. Kummankaan perhe ei pitänyt asiasta. Molemmat kokivat omissa perheissään musertavaa auktoriteettia. Meitä kohdeltiin kuin lapsia ja niin me olimmekin. Lukio meni mielestäni hyvin. Meillä oli molemmilla omat kaveripiirimme. Mutta kun katson taaksepäin, jotain saattoi olla jo silloin vialla. Meidän persoonamme ja elämäkatsomuksemme olivat perustavanlaatuisesti erilaiset. Sen hetkinen tyttöystäväni, tämänhetkinen vaimoni tuli auktoritäärisestä uskonnollisesta perheestä, kun taas itse olin peräisin tiukasti tapakasvatetusta perheestä, jossa oli omat lukemattomat ongelmansa. Molemmat olivat angstisia teinilapsia. Yhdessä tutkimme seksuaalisuuttamme ja meillä riitti rakkautta. Mutta uskon että ongelmat alkoivat jo joskus silloin. Vaimoni koki monesti syyllisyyttä esiaviollisen seksin harrastamisesta, ehkä johtuen hänen kasvatuksestaan. Toisaalta hän sanoi nauttineensa myös kokemuksistaan. Uskoin käyttäytyväni herrasmiesmäisesti jo silloin parhaani mukaan, enkä tahtonut pakottaa toista mihinkään. Silti vaimoni joskus tuli niin surulliseksi, aivan kuin olisin pakottanut hänet seksuaaliseen kanssakäymiseen. Nuori mies voi olla tosi sinnikäs halujensa toteuttamiseksi. Vaimoni harvoin sanoi ei. Saimme toisistamme tukea. Mutta pohdin jo silloin, että vaimoni kokee minut jonkinlaiseksi auktoriteetiksi. Me emme puhuneet tarpeeksi, koska mahdollisesti vaimoni saattoi kokea pelkoa hyljätyksi jättämisestä. Meillä oli ongelmia kommunikaatiossa.
Menimme naimisiin 18-vuotiaina ja muutimme ensimmäiseen asuntoomme. Se oli mielestäni hienoa, uutta ja ihanaa. Lukuunottamatta perheittemme negatiivisia tunkeiluja ja ajatuksia. Vaimoni koki monesti edelleenkin syyllisyyksiä ja masennuksia aika ajoin. Minä en tiennyt, miten suhtautua niihin tai mistä ne olivat peräsin. Riitelimme vähän, vaikka koin että aihettakin välillä olisi ollut. Silloin minulle syntyi huono tapa yrittää puskea ajatuksiani vaimoni pään sisältä. Hän kärsi hiljaa. Join myös alkoholia kavereideni kanssa ja tulin perjantaisin humalassakin kotiin. Halusin seksiäkin. En tiedä, miten paljon vonkasin sitä, mutta koen asiassa, että minun tarpeeni ovat monesti olleet suuremmat kuin vaimoni. Vaimoni ei juuri juonut, johtuen hänen kasvatuksestaan, joka oli hyvin alkoholikielteinen muiden kieltojen lisäksi. Teimme myöskin hauskoja asioita yhdessä ja olimme mielestäni kohteliaita ja iloisia toisistamme. Menin armeijaan seuraavan vuoden tammikuussa. Normaali lyhyt palvelusaika. Armeijan loppupuolella vaimoni kertoi olevansa raskaana. Menin hetkeksi lukkoon, mutta toivoin nopeasti ja olin ylpeä ja iloinen ja vielä enemmän rakastunut.
Vaihdoimme isompaan kämppään. Aloitin ammattiopinnot ja vaimoni aloitti korkeakoulun. Molemmilla oli omat kiireensä, mutta koin että meillä oli hyviä aikoja. Lapsi kasvoi ja täytti kolme. Opiskelin kahta ammattitutkintoa yhtä aikaa ja vaimoni aloitti myös samalla konservatorion. Hänen suuria intohimojaan oli aina ollut laulaminen. En voi väittää, että pidin oopperalaulamisesta asunnossamme. Oliko virhe sanoa siitä monesti. Luulen niin. Olin viimeistelemässä omaa kouluani, kun eräänä aamuna vaimoni herätti minut ja sanoi: ”Kuule, olen saattanut pettää sinua.”
minä koin raivoa ja epätoivoa. Urkin kaikki tiedot vihaisena pienintä ykstyiskohtaa myöten ja sain kuulla että kyseinen touhu oli jatkunut tavalla tai toisella melkein puoli vuotta. Vaimoni teki musiikkiprojektia, jossa tapasi iäkkäämmän ukon. Hän kehui vaimoa taitavasti ja paineli oikeita nappuloita, joita en itse ollut painellut. Päivälliset muuttuivat sittemmin, kähminnäksi ja sitten ihan seksin harrastamiseksi. Tunsin jotain olevan pielessä jollain kontaktin tasolla vaimostani, mutta hän ei sitä tietenkään myöntänyt. Asioiden oikea tila paljastui vasta kun vaimoni tunnusti pettäneensä. Hän kieltäytyi parisuhdeterapiasta. Luottamukseni oli mennyt aikalailla. Ne monimutkaiset tunteet mitä koin, manifestoituivat ihan päivistä riippuen. Koetin antaa anteeksi, mutta varsinkin jos olin ollut juomassa, vihani paloi rankalla liekillä. Syyllistin vaimoa ja koin itseni uhriksi. Vaimoni myöhemmin on sanonut, että koki hyväksikaytetyksi itsensä sen ukon kanssa, koska tunsi jälleen auktoriteetin painostavan voiman. Opinnäytetyönsäkin oli sopinut tekevänsä samalle ukolle. Minua vitutti niin vietävästi. Juttelin sen ukon vaimollekkin kasvokkaikkain. Ei ollut ensimmäinen kerta kuulemma. Hän tuli minun luokseni ja olisi varmaan ollut aikalailla kostoksi valmis lähtemään hotelliin panoille. Jätin kuitenkin sen tilaisuuden, kun en kokenut sen auttavan mitenkään. Vaan se viha, pettymys, epätoivo ja kostonhalu jäivät sisälle.
Vaimoni vetäisi mukavan ihmisen naamarin kasvoilleen ja oli taas seksiä ja läheisyyttä, vaan emme enää koskaan puhuneet rehellisesti. En saanut tarpeeksi informaatiota enää. Vaimoni tahtoi sallia minulle menemiset liiankin huolettomasti. Aloin nauttimaan turhankin paljon alkoholia. Kietouduin hurjastelun ja liiallisuuden ihanaan turtumukseen. Aina kotiin tullessa olin sitten vihainen kun en tiennyt mitä sanoa. Suojasin persoonani arkoja paikkoja ja aloin syyttämään itseäni yhtälailla kuin vaimoanikin olin syyttänyt. Myöhemmin tilaisuus päästä tasoihin tuli kohdalleni. Nuori ja sievä nainen, jonka kanssa tutustuin harrastuksissani. Meillä kipinöi alusta asti. En kokenut tunnontuskia kun rakasteltiin ja paneskeltiin monta kertaa yhtenä päivänä. Kai se oli virhe mutta, mutta se on silti ihanana muistona elämäni loppuun asti. Koin arvostusta, kun sain pitää toista hyvänä ja kokea itseni miehiseksi mieheksi. Se tuttavuus loppukin seuraavalla viikolla. Hyvä niin.
Tunnustin vaimolle. Vaimo kysyi oliko se kosto. Sanoin että ei. Kosto se oli hyvinkin. Koinko että asiat olisivat parantuneet. En. Minusta oli tullut henkinen verijyrä. Vaimoni antoi minulle siihen työkalut, minä otin ne vastaan. Vihasta, pettymyksestä varmaankin. Halusin ja rakstin vaimoani toisaalta edelleen. Arvostinkin monissa asioissa, kuten siinä, miten ihana ja hyvä äiti oli lapsellemme. On edelleenkin. Vaimo haki myös inohimoisen laulamisensa takia ammattikorkeakouluihin. Hän pääsikin. En osannut enää arvostaa silloin vaimoani. Osasin arvostaa hänen yritteliäisyyttään teoriassa. Mutta kunnioitus oli kadonnut jo. Niin hänenkin kunnioituksensa minuun. Sitten tuli pakkomuutto. Joko lähden mukaan tai sit jään kotipaikkakunnalle. Koin rakastavani tarpeeksi ja lähdin mukaan. Onhan mulla ihana lapsikin tässä sopassa.
Vaimo sai koulusta kavereita ja minä sain mun työpaikalta luottokelvottomia juoppokavereita. Olin kateellinen. Siinä vaiheessa kun miesten nimet alkoivat kuulua vaimon suusta. Tulin saatanallisen mustasukkaiseksi. En enää luottanut vaikka omalla tavallani rakastinkin. Rupesin saamaan paniikkikohtauksia silloin kun vaimo oli poissa ja epäilin vaikka mitä. Monesti turhaan varmaan. Mutta kommunikaatio oli niin minimaalista, että arvelin että kaippa sillä jo pyörii uus poikafrendi kuvioissa. Mutta, minä koin että en aio olla mikään aisankannattaja tai lompakko toiselle jos on niin. Lopulta sanoin että ehkä ero on parempi. Sanoin sen vihaisena. En tiedä olisiko pitänyt. No vaimo sanoi sen lopulta mulle takaisin ja tässä ollaan. Vaimolla on ”vain kavereita” poikia pyörinyt ja eräs huonosti suljettu skypeikkuna paljasti muuta. Vaimo oli itse lähennellyt jotain varattua ukkoa ja kirjoitellut sille romanttisia runoja. Juu tiedän että olen roisto. Mutta silti vahingossa. Suutuin tietty. Meinasi mieleni lakata ruokkimasta koko naista. Nyt olen mahdollisesti saamassa töitä ja koen että aviehto on hyvä jotta saan pääomaa ennen eroa kasaan. Avioliitossa on toisen elatusvelvollisuus, mutta ei se tarkoita ettenkö voisi siinä samalla alkaa säästää itselleni. Aika paljolti talous pyörii minun työttömyysrahoilla, koska vaimon opintotuki on loppu. Lisäksi tulee asumistuki ja lapsilisä. Vaimoni koki että saat rahaa kun et tee mitään. Vitutti. Ne rahat menee silti hänen ruokkimiseensakin ja hänenkin vuokransa vuokran maksamiseen. Epäreilua oli se että opiskelija saa vähemmän rahaa, kuin työtön pömppömaha.
No tähän uuteenkin kämppään johon eilen muutimme, ei tullut ilmaisena lahjoituksena. Vuokralla tässä asutaan. Kiristin omista vähäisistä menoistani, jotta saadaan säästöön ekstraa. Ja ei tuntunut helpolta, koska maksoin työttömyysrahoista puolet jo edelliseenkin vuokraan. Sitten piti säästää tähän kämppää aikalailla. En saanut kiitosta tai arvostusta. Joku voi ajatella että ei sun tarviikaan saada vaan minä koen että tarvitsee. En ole raha-automaatti enkä luontainen säästäjä vaan ei ole vaimokaan. Koen joskus että hän naaivisti luulee että kaikki menee ja elämä tarjoaa palikat silloin kun niitä tarvitsee. Tiedän että ei tarjoa. Toisaalta kyllä elämästä selviää jotenkin lopulta jos perustahtoa löytyy, mutta miten? Ei niinkuin minä haluaisin luultavasti.
Nyt taistelen monien mielestäni vaikeiden asioiden kanssa. Haluan korjata asioita vaimoni kanssa. Luulen jo uskovani pystymään käsittelemään asioita siltä kannalta että ero tulee. Tahdon silti avata kommunikaatiota vaimon kanssa vielä parhaani mukaan ja olla rehellinen. Puhun varmaan likaa sillä vaimo ei tykkää jutella. Mutta minä kun haluan ymmärtää. Koetan olla hyvä kämppäkaveri ja antaa hengitystilaa. Silti en edelleenkään halua ketään miehiä pyörimään vaimon äärellä. Sormuksetkin otti jo pari viikkoa sit pois. Mitä se kellekkin merkkaa? Toinen asia on se että minä edelleen ajattelen omaa vaimoani pikkujöpö pöksyssä jatkuvasti. Tämänpäiväisen hankalan keskustelun tuloksena on se, että ei ole enää mahdollista saada pimppiä eikä oikein koettaa korjatakaan asioita. Halaaminen ja silittäminen on pohdinnan alla. Suuteleminen on ehdottomasti kielletty.
Silti se, että vaimo ei halua itseään koskettavan on vaikeaa. Olen aina halunnut pitää häntä hyvänä ja koen fyysistä kaipuuta häneen. Hellyyttä ja seksiä molempia.
Pohdiskelen ja kerron ehkä seuraavan kerran lisää. Minulle saa laittaa rehellisiä mielipiteitä. Koetan kertoa asioista rehellisesti. Ilman että pyrkisin tuomitsemaan. Asiakokonaisuus on suuri ja kaikkea en pystynyt kasaamaan järkeväksi kokonaisuudeksi. Tulen mahdollisesti pohtimaan näitä asioita lisää myöhemmin. Toivon että pääsen keskustelukontaktiin ihmisten kanssa.
Terveisin, Sadi
